Keski-ikä ja laskuvarjohyppy


Tämän kirjoituksen on kirjoittanut varttuneempi tämän kesän kurssilainen Matti. Olkaa hyvät:

Nuoremmille laskuvarjohyppääjille ja muillekin tiedoksi: kyllä se keski-ikä sieltä kaikille tulee, ehkä hitaasti mutta vääjäämättä. Ja viimeistään silloin sitä ihminen alkaa pohtia, mitäs kaikkia niitä onkaan sellaisia asioita, joita elämässään haluaisi tehdä, ettei sitten vanhana jäisi harmittamaan.

Omalla kohdalla yksi niistä asioista oli laskuvarjolla hyppääminen. Ja kun sopivasti samaan aikaan sattui oma viittätoista ikävuotta lähestyvä poika nimeämään laskuvarjohypyn itseään kiinnostavaksi urheilulajiksi, diili alkoi muodostua: hyppykurssia voi toivoa 15-vuotislahjaksi sillä ehdolla, että isäkin pääsee mukaan.

Tällä konseptilla mentiin nova-kurssille ensimmäisen kerran kevätkesästä 2013 ja päästiinkin hyppäämään se ensimmäinen nova-taso Utissa kesäkuun alussa. Kesän muu ohjelmatarjonta pojan rippileireineen ja perheen veneretkineen kuitenkin esti jatkamasta tasohyppyjä ohjelman mukaisesti, ja kun sitten loppukesästä palattiin asiaan, tuli peräkkäin viisi sellaista kertaa, että Utista ajeltiin tyhjin toimin takaisin Helsinkiin. Oli liikaa tuulta tai pilviä, tai omat aikataulut eivät sopineet hyppymestareiden aikatauluihin, tai milloin mitäkin. Todettiin, että yritetään suosiolla seuraavan kerran vasta vuoden 2014 puolella.

Tasosuoritukset olisi joka tapauksessa pitänyt aloittaa taas ykkösestä ja SkyXperiencen kevättarjousten ansiosta vaikutti rahassakin mitaten edullisimmalta ostaa kokonainen nova-paketti uudestaan. Eikä lajissa, jossa oman hengen ja terveyden säilyttäminen edellyttää perusasioiden osaamista kunnolla, kuulostanut ollenkaan vastenmieliseltä käydä nova-kurssin teorioita ja kuivaharjoitteluja uusiksi. Niinpä toukokuussa 2014 otettiin hyppäämiseen kokonaan uusi alku, ja vaikka nytkään alkukesän hyppykelpoisten kelien ja hyppäämisen kanssa kilpailevien muiden ohjelmien (niitäkin on, ihme kyllä!) yhteensovittaminen ei ole sujunut kokonaan ongelmitta, nova-tasoissa on edetty jo pojan kohdalla viidenteen ja isälläkin neljänteen läpäistyyn suoritukseen.

Ensimmäisissä hypyissä oikeastaan eniten jännittää se, osaako (tai muistaako, tai ehtiikö) tehdä hyväksyttävästi kaikki ne temput, jotka tarvitaan tason läpäisyyn. Toki varsinkin hyppykoneen kerätessä korkeutta sitä tulee välillä ajatelleeksi sitäkin, pitääkö sitä ehdoin tahdoin lähteä henkeänsä kauppaamaan luottaen siihen, että joku melkoisen monesta narusta ja lipareesta koostuva, tuhannen mykkyrässä pikkuruiseen reppuun tungettu viritys toimii sataprosenttisesti niin kuin on tarkoitus. Mietipä vaan, kuinka monta kertaa olet omasta mielestäsi vyyhdennyt jatkojohdon tai puutarhaletkun ihan siististi, eikä se silti suostu seuraavalla kerralla oikenemaan sotkeutumatta.

Yllätyksiä, joihin pelkät harjoitukset maan pinnalla eivät alkeiskurssin oppilasta valmista, on ainakin kaksi. Ensimmäinen on se, kuinka kovaa ilma on, kun se tulee lentokoneen kylkeä pitkin 200 kilometrin tuntivauhtia. Hyppymestarin kuvaama video paljastaa ensimmäisen uloshypyn Cessna Grand Caravanista jääneen vähän vajaaksi (ainakin!) sen takia, että vaistomaisesti tuli pidettyä naama viimeiseen saakka oviaukon sisäpuolella suojassa, vaikka se olisi kannattanut rohkeasti suunnata ovesta ulos. Kokemuksesta viisastuneena tätä tuli sitten toista yritystä varten harjoiteltua avaamalla auton ikkuna moottoritietä ajaessa ja työntämällä pää ilmavirtaan. Ei ehkä tarvitse mainita tästä poliisille.

Toinen yllätys on niin yksinkertainen, että sen kertominen jälkikäteen nolottaa… kun koneesta astuu tyhjän päälle, äkkiä ei saakaan mistään tukea! Maan pinnalla uloshyppyharjoituksissa ponnistetaan eteen- tai sivulle päin riippuen siitä, onko kuviteltu hyppykone Porter vai Caravan. Mutta se askel tai hypähdys päättyy aina siihen viereen lattialle tai nurmikolle, jossa jäädään tukevasti seisomaan oikeaoppiseen taivutusasentoon, jota kouluttaja vielä lempeästi korjaa. Tunnollinen oppilas harjoittelee tätä niin monta kertaa, että alitajuisesti sitä totuttaa lihaksensa ja tasapainoaistinsa uskomaan, että niin se oikeastikin menee. Oikeassa uloshypyssä sitä askelta tai hypähdystä seuraa äkillinen aistimyllerrys, kun ilmavirran jyminään sekoittuu tasapainoaistin täydellinen oikosulku ja oma hetkellinen kykenemättömyys edes havaita itse asentoaan, saati korjata sitä mihinkään suuntaan. Ne kaksi nova-hyppymestaria pitävät niistä jalkahihnoista ja olkagripeistä kiinni varmasti hyvästä syystä.

Ensimmäisestä hypystä jää päällimmäisenä mieleen huikea itsensä ylittämisen tunne. Tulihan tehtyä jotakin aika mieletöntä! Olen myös aina tykännyt katsella paikkoja korkealta, joten vähän ihmetyttää se, kun kokeneemmilla hyppääjillä se laskuvarjo tuntuu olevan vain välttämätön paha, jolla (hauskan vapaapudotusosuuden taas tylsästi lopettavasta) maahantulosta saadaan vähemmän kivulias. Oppilaiden avauskorkeus on niin korkealla ja varjo niin hidas, että maisemia todella ehtii katsella ja näkymistä nauttia. Mutta ne jalkahihnat kannattaa varusteita pukiessa vetää tosissaan kireälle – ei pelkästään avausnykäyksen takia vaan myös siksi, että siitä useamman minuutin roikkumisesta tulee mukavampaa. Yhtään oppilasta ei mielestäni pitäisi päästää taivaalle ilman esimerkiksi varavarjonäytteeseen yhdistettävää koeroikutusta kattoon kiinnitetyissä valjaissa. Jalkahihnojen kireyteen ja oikeaan asetteluun liittyy eräs laskuvarjohyppäämisen yksityiskohta, jota en usko naispuolisten hyppääjien voivan koskaan täysin ymmärtää, mutta joka onneksi miespuolisilla tulee refleksinomaisesti mieleen ja hoidettua, kun niitä valjaita sovittelee ylleen.

Oppimiskäyrän jyrkkyys on yksi tämän lajin erikoisuuksista. Kun kolmannelle hypylle lähdetään, kaksi ensimmäistä tasoaan ongelmitta läpäissyt oppilas on ehtinyt olla vapaapudotuksessa yhteensä minuutin ja 40 sekuntia. Ja sitten ne hyppymestarit vain päästävät irti, lentelevät vieressä helpon näköisesti ja hymyilevät rohkaisevasti, kun oppilaan tulee osata itse. Verratkaapa tätä vaikka siihen, kuinka monennella ajotunnilla autokoulussa saa tehdä mitään muuta kuin ajella kävelyvauhtia tyhjällä parkkialueella! Ja silloinkin opettajalla on koko ajan jalat opetuspolkimilla. Nova-ohjelman sisäänrakennettu luottamus oppilaan oppimiskykyyn sekä imartelee että kauhistuttaa. Edellytetty nopea oppiminen takaa toki myös sen, että oppilas pysyy motivoituneena ja tuntee saavansa huikean paljon vastinetta kurssimaksulleen.

Ulkopuolisen silmin toiminta dropzonella on merkillinen sekoitus toisaalta äärimmäistä uhkarohkeutta ja uhoa ja toisaalta tiukkaa kurinalaisuutta ja järjestelmällisyyttä. Kun kaksi kokenutta hyppääjää harjoittelee kerhotalon portailla selvästikin hyvin epätavallista, rattaanpyörän ja tantraseksin yhdistelmältä vaikuttavaa uloshyppyä, aloittelijan on vaikea tietää, kuinka vakavasti se leppoisasti heitetty kommentti ”ai pyörtyminen – no sitä vartenhan se Cypress on” pitäisi ottaa. Mutta he kuitenkin harjoittelevat, kerta toisensa jälkeen, kunnes liikeradat on saatu taottua syvälle lihasmuistiin. Ja sitten on vielä se kielenkäyttö. Kaikissa lajeissa ja yhteisössä on oma erikoissanastonsa, jota tottumaton yrittää omaksua käyttöönsä varoen koko ajan sitä rajaa, jossa liian innokas vastaopittujen slangisanojen viljely menee jo säälittävyyden puolelle. Mutta edelleen jäi epäselväksi, tarkoittaako ”nakupoka” vain hyppääjien saunavuoroa vai ihanko oikeasti sitä lähdetään taivaalle ns. syntymähyppyhaalarissa…?


A little more about Pasi Siimes...

Pasi si a general manager of the Aviastar Helsinki Oy, a company that runs two Skyxperience dropzones in Southern Finland. Pasi is looking the skydive sport from the pilots and entrepeneurs viewpoint.

Leave a Reply